Kouluikää lähentelevä Matias, Lapin poika, asuu Pomokairassa isän ja äidin, Inari-siskon sekä mummin ja ukin kanssa. Lähipiiriin kuuluvat myös Ville-setä, joka on naapurissa elelevä sotainvalidi, ja suomenpystykorva Jesse, Matiaksen luotettu kumppani. Nuoresta iästään huolimatta Matias on mielestään ehtinyt kokea monenmoista. Takana on jännittäviä metsäreissuja ukin ja Jessen kanssa, käynti suuressa Rovaniemen kaupungissa ja kyläkoulun tapahtumarikas joulujuhla. Paljon on nähty ja koettu, ja niinpä Matias päättää laatia muistelmansa. Siihen tarvitaan kuitenkin naapurin Ville-sedän apua - tämä kun osaa kirjoittaa, mikä ei Matiakselta vielä oikein suju. Veikko Haakana (s. 1923) kuvaa minä-muodossa, Matiaksen suulla, pientä perheyhteisöä sekä aivan erityisesti pojan ja ukin lämmintä suhdetta. Pikkuvanhoin sanakääntein haasteleva Matias velmuine havaintoineen on selvästi sukua Sakari Pälsin kuolemattomalle Fallesmannin Arvolle. Pienen pojan muistelmat on kokeneen kertojan raikas ja persoonallinen lapsikuvaus, jossa liikutaan kaukana ruuhka-Suomen ulkopuolella.

Puut, niiden humina on siitä harvinainen runokirja, että se sopii myös sellaisen käteen, joka ei runoja tavallisesti luekaan. quot;Aivan mahtavia runoja!quot;, sanoi ystäväni ja ahmi runon toisensa perään. Itse lähestyin kirjaa hartaudella - Veikko Haakana on laajassa tuotannossaan osannut kuvata luontoa, elämää ja niissä kulkemista kadehdittavalla herkyydellä ja osumatarkkuudella.Haakana kirjoittaa quot;kokemuksistani ja ajatuksistani, jotka ovat pysyneet muistoissani niiltä ajoilta jolloin kuljin maita ja mantuja.quot; Kirjan runot ovat aitoja ja tosia. Runojen kanssa pääsee metsään, tulen tuoksuun, kauneuden lähteille. Yhteisiä kulkijoiden tuntoja ja ajatuksia löytyy runoissa tarkasti kuvattuna:Vaikuttavat siltä, etteivät näe,vaikka katsovat päin.Tuskin kuulevat vaikka kerron selvin sanoin,todistan tunturinja aapamättään karpalon.Pitkään kirjeeseenisain vastaukseksi pari sanaa,vaikka kerroin yöpyneeni PeurakairassaSinisellä lammella.Puut - niiden humina on huolella teemoitettu osiin Nuotion sija on vielä lämmin, Puut soittimia, Henkilökohtaista. Haakana haluaa myös muistuttaa lukijaa, että luonnon ystäviä tarvitaan, ja tarvitaan opastusta luonnosta vieraantuneille.

Mittavan ja monipuolisen uran tehneen kirjailijan 90-vuotismerkkipäivän kunniaksi julkaistaan yhteisnide kolmesta eräkirjasta. Kokoelma sisältää tarinakokoelmat Tunturista tuulee (1976) ja Retket kuin unta (1996) sekä pienoisromaanin Punaisen kiven aapa (2006). Kirjojen julkaisuväli kattaa neljä vuosikymmentä ja antaa hyvän kuvan kirjailijan ominaislaadusta. Siihen kuuluvat lempeän ilkikurinen huumori, metsän mysteerin kunnioitus, nykyajan kriittinen tarkastelu sekä runoilijanakin ansioituneen kirjailijan hienovireinen, harkittu kieli.

Tunturista tuulee. - 1. p. 1976 ; Retket kuin unta. - 1. p. 1996 ; Punaisen kiven aapa. - 1. p. 2006.

Eteläisen Suomen kasvukeskuksissa asuva ei tule useinkaan ajatelleeksi, että noin kolmasosa maastamme on Lappia. Mieleen rakentunut karttakuva Suomesta pysähtyy jonnekin Ouluun, sen pohjoispuolella on vain jokunen talviurheilukeskus. Mutta miltäpä näyttää Suomi, kun sitä tutkailee pohjoisesta etelään, toiseen suuntaan?Veikko Haakanan kiireetön, tarkkanäköinen ja salaovela pohdiskelu lähtee liikkeelle pohjoisen talvesta, vuoden alusta - sellaisesta vuodenajasta, jota etelässä alkaa olla jo vaikea kuvitella. Hämärässä ja pakkasessa on mietittävä jo sitäkin, ettei ilman suksia tai moottorikelkkaa pääse oikein mihinkään. Ja kun elämän perusasiat vaativat hieman vaivannäköä, alkaa moni nyky-yhteiskunnan itsestäänselvyys näyttää enemmän kuin lievästi kummalliselta. Kalastus ja metsästys, ihmisen alkuperäisimmät selviytymistavat, muodostavat taustan terävälle havainnoinnille ja ironiselle huumorille, jota kirjailijan ei tarvitse etsiä - nykyihminen tekee sen hänen puolestaan.